Väinö :: Etsijänä elämässä

Kasvoin kodissa, jossa ei Jumalasta puhuttu eikä iltarukousta opeteltu. Isoäidin luona kävimme pieninä satunnaisesti pyhäkoulussa, mutta muuten puhe Jumalasta ei ollut minulle tuttua.

Rippikoululeirillä huomasin, että hengelliset asiat voivat kiinnostaa myös nuoria ihmisiä, se ei ole "vain vanhojen juttu". Hetken aikaa olin kiinnostunut jatkamaan mukana toiminnassa, mutta pitkien välimatkojen takia se jäi. Kun olin 18-vuotias abiturientti lukiossa ja koitti lukuloma, lähdin vierailulle Oulussa opiskelevan sisareni luo. Keskellä opiskelijaravintolaa hän pamautti: "Minä olen tullut uskoon".Olin täysin yllätetty.

Silmieni edessä vilahtivat ne lukuisat lehtijutut, joissa julkkikset kertoivat, kuinka he olivat tulleet uskoon ja kuinka onnellisia he nyt olivat. Suustani livahti: "Ai, no sehän on hyvä." Sisareni kertoi oman tarinansa, josta minulta meni suurin osa ohi, niin pöllämystynyt olin. Selailin kirjaa, joka oli hänelle ollut merkittävä. En sitä silloin tajunnut, mutta tuosta alkoi ns. etsikkoaikani. Hengelliset asiat alkoivatkin kiinnostaa. En etsinyt aktiivisesti Jumalaa, mutta se oli koko ajan jossain taustalla. Mistä oikein on kyse? Kuka se Jumala on? Olisiko tässä jotain minullekin?

Muistan rukoilleeni joskus kesällä: "Jumala, älä anna minun kuolla ennen kuin olen löytänyt sinut." Vastaus oli lähempänä kuin luulinkaan. Syyskuussa muutin Turkuun opiskelemaan. Kuin "sattumalta" päädyin kolmen tytön soluasuntoon, joista toinen tytöistä oli uskossa. Tämä selvisi minulle, kun eräänä päivänä kuulin hänen juttelevan puhelimessa ja sopivan raamattupiirin kokoontumisesta. Heti kun hän oli puhelun lopettanut, menin hänen luokseen ja sanoin: "Saisinko minäkin tulla teidän raamattupiiriin? En minä kyllä uskovainen ole, mutta minua kiinnostaisi ottaa selvää." Kämppikseni oli hieman hämmästynyt, mutta sanoi: "Luulen, että se sopii, mutta kysyn kuitenkin muiltakin." Kohta olin mukana viikoittaisessa raamattupiirissä. Kaikki oli minulle uutta. En osannut tehdä mitään kysymyksiä, lähinnä vain kuuntelin tarkkaan, mitä muut tytöt puhuivat ja mitä he asioista ajattelivat.

Eräänä päivänä olin yliopistolla ja näin ilmoituksen. Siinä kutsuttiin kristilliseen opiskelijailtaan, jossa vieraana oli joku amerikkalainen puhuja. Muistan miettineeni, pitäisiköhän minun mennä, mutta unohdin asian. Seuraavana - tai sitä seuraavana päivänä olin taas yliopistolla ja vastaani tuli nuori nainen, joka työnsi käteeni paperilapun. Kiitin kohteliaasti ja vilkaisin paperia. Kyseessä oli kutsu juuri tuohon iltaan, josta olin vastikään nähnyt mainoksen! Ajattelin: tämä on merkki Jumalalta. Minä menen siihen iltaan! Niin myös menin.

En muista, mitä puhuja puhui. En jäänyt iltaan keskustelemaan kenenkään kanssa, vaan lähdin suoraan kotiin. Ja koko matkan kotiin itkin. Näin sieluni silmillä Jeesuksen, joka oli täynnä rakkautta, puhtautta, totuutta, lempeyttä ... kaikkea sitä, mitä sisimmässäni kaipasin. Halusin sinne enemmän kuin mitään muuta. Mutta sitten näin itseni: kaikki mitä teen, teen itseni takia, saadakseni hyväksyntää, huomiota, kokeakseni itseni tarpeelliseksi ja hyväksi

- Minussa ei ole mitään puhdasta. Tämä yhtälö on mahdoton: puhdas ja täydellinen Jeesus tuolla jossain, ja minä mustan sisimpäni kanssa tässä. Ei onnistu, se ei vain onnistu.

Muutaman päivän kuluttua meillä oli taas raamattupiiri. Luimme Raamattua, keskustelimme ja tulimme kohtaan, missä keräsimme rukousaiheita. Silloin sanoin: "Rukoilkaa, että minä tulisin uskoon." Eräs heistä tarttui tähän heti ja kysyi: "Oletko sinä pyytänyt syntejäsi anteeksi?" Minä vastasin: "Joo, olen, mutta kun ei minusta tunnu miltään." Hän kertoi: "Sillä ei ole merkitystä, tuntuuko sinusta miltään. Kyse on siitä, että Raamattu lupaa, että se joka pyytää syntejään anteeksi, saa anteeksi. Sen jälkeen Jumala ei enää syntejä muista. Kyse on nyt siitä, uskotko sinä tähän lupaukseen." Johon minä: "No jos se on noin yksinkertaista, niin selvä: minä uskon." Tytöt kerääntyivät ympärilleni ja rukoilivat minun puolestani. He itkivät liikutuksesta, eikä minusta tuntunut edelleenkään miltään.

Kun kotimatkalla eräs tytöistä kysyi, miltä minusta nyt tuntuu, minua melkein hävetti sanoa, että eipä erityisemmältä. Seuraavana päivänä herätessä huomasin, että jokin oli muuttunut. En osaa määritellä mikä, mutta tiesin, että jokin olennainen asia elämässäni oli toisin. Nyt, vuosia myöhemmin, sisäinen rauha ja varmuus armosta ja anteeksiantamuksesta on vain lisääntynyt. Saan edelleen tulla Jeesuksen luo, luottaa Raamatun lupaukseen ja uskoa, että saan edelleen kaikki syntini anteeksi.