Väinö :: Etsijänä elämässä

Voin kuvitella jonkun niistä tilanteista. Valkoiseen vaatteeseen ja sandaaleihin pukeutunut mies kävelee seuraajiensa kanssa kaupunkiin, istuu torille, ehkä astuu synagogaan. Ihmiset vilkaisevat ohimennen tuota sekalaista joukkoa, josta näkee että matkaa on taitettu jo pitkään. Ehkä joku katsoo kiinnostuneesti, ehkä joku on osannut odottaa heidän saapuvan.

Ja sitten jossain vaiheessa, Jeesus avaa suunsa ja alkaa puhua. Ja hänellä on sanottavaa.

Jos joku päivä ostoskeskukseen astuessani näkisin aulan keskellä miehen saarnaamassa suureen ääneen, kiertäisin hänet mahdollisimman kaukaa. Hivuttautuisin ohi, vilkuilisin kulmieni alta ja välttäisin tarkasti katsekontaktia. Samoin kuin kierrän seinän vierelle sammuneet laitapuolen kulkijat. Tai Punaisen ristin lipasta kantavat varainkerääjät, jotka joskus saavat minut ahdistettua kuitenkin pysähtymään. Heidät voin vielä kohdata, mutta mieleeni ei tulisi astella huonokuntoisen näköisen juopon luo tarkistamaan, vieläkö pulssi ranteessa sykkii.

En tiedä, miltä opetuslapsista mahtoi tuntua Jeesuksen aloittaessa puheensa. Jos heissä oli yhtään samaa kuin minussa, he ehkä tuijottelivat ensimmäiset minuutit sandaalinkärkiään torinlaidalla. Kuuntelivat, miten tuo tutuksi tullut mies julisti sanomaa, jota osa kuulijoista piti mahdottomana, hulluna tai jopa loukkaavana. Ja josta monelle aukesi Taivas.

Ja niin ehkä sitten, kun ihmiset torilla alkoivat pysähtyä, katseet muuttua hämmästyneiksi ja Jeesuksen sanat löytää maalinsa, heihinkin ryöpsähti riehakas ylpeys siitä, että saivat olla läsnä.